Kurajohtaminen kunniassa

 Ihaillut yritysjohtajat ovatkin johtamisoppaiden ideaalin vastakohtia. Tältä näyttää parin elämänkerran ja televisioformaatin todistusvoimalla. Hienot syväjohtamisen jo lopulliseksi totuudeksi määritellyt mallit korvautuvat kurajohtamisen kyykytyksellä?

Kun osaamistarpeen ja kovan kilpailun asiantuntijoista väitetään muuttaneen peruuttamattomasti johtamista inhimillisemmäksi, näyttää reaalimaailma tyystin toisenlaiselta. Vai mitä sanot Diilin rekrytointimenetelmästä: nöyryyttämällä ja kilpailuttamalla tiristetään hyeenamainen saalistaja hakijoista esiin. Kyllä tiedetään, että Diili on formaatti, ja että ynseät tuomarit eivät todellisuudessa ole kirosanoilla kusetustaan ryydittäviä mulkeroita. Eihän? Hehän toimivat omissa ”oikeissa” firmoissaan syväjohtamisen oppien tinkimättöminä airuiena: inspiroivat, stimuloivat älyllisesti ja luovat luottamuksen ilmapiiriä. Annankin johtamistutkijoille vinkin vertailla tuomariston organisaatioiden johtamiskäyttäytymistä sopivalla testillä tuotantoyhtiön vastaavaan. Kolmesataakuuskymppinen  voisi sisältää paitsi syväjohtamisen myös kyykytysmuuttujia. Mittariston täydentäjäksi suosittelen osallistuvaa havainnointia. 

Vanhan ajan käskystys ja kurmootus on kuulemma jo teollisuudessakin päätynyt hyllytettyjen metodien mappeihin. Eipä ehkä sittenkään! Jumaloitu Steve Jobs johti tismalleen kuten minua kyykytettiin Suomen raskaassa 70-luvulla:

- joukkojen edessä toteutettua likaisten voimasanojen ryydittämä solvaus

- nöyryyttävä alistaminen ja ihmisarvon tietoinen horjutus

- mielivaltainen ja ailahteleva päätöksenteko

- manipuloiva julmuus

Lukiessani ihailemieni tuotteiden syntyhistoriaa mieleeni tuli reserviharjoitusten ampumaharjoitusten nokkava ja öykkäröivä luutnantti. Kurajohtamisen malliin kuuluivat edelläkuvattujen lisäksi: tyhmentävä stimulointi, lamaannuttava käskyttäminen, laumauttava ylenkatsominen yhdistettynä välinpitämättömään ylimielisyyteen.

Kyllä tiedetään, että luutnantilla ja Jobs oli kuitenkin hyvät mielessään. Molemmat halusivat muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Molemmat halusivat vain luoda taisteluhenkeä ja nostattaa tunteita sekä saada älyllistä ponnistelua aikaan. Molemmilla oli suuri visio. Luutnanttini lienee jo sotakorkeansa käynyt ja Jobs otti omenaputiikin haltuunsa pienen karkotuksen jälkeen. Diilituomari haeskelee seuraavaa haaskaa ja kuraamisen kohdetta. Saatetaanpa lutistakin vielä kirjoittaa elämänkertaa…

Diilituomarit ovat myös elämänkertojen ehtymätön lähde. Odotan mielenkiinnolla kurajohtamisen gurun lapsille kirjoitetun elämänkulun aukaisua seuraavan isänpäivän iltanana.

Mutta. Olen hämilläni! Mihin tässä maailmassa pitäisi uskoa: vanhoihin ja vääriin johtamisoppeihin, elämänkertoihin, televisiosarjoihin? Syväjohtamiseen vai tähän luotettavien johtamismallien kurajohtamiseen? Tiedetään kyllä että eihän ne televiosarjat eikä elämänkerrat ole kuin rikka johtamisoppaiden meressä. Ja tutkimushan on objektiivisesti osoittanut kivan ja innostavan johtamisen tuottavan paitsi iloisia ja hyvinvoivia alaisia myös loistavia keksintöjä.

Vai olisiko Tuntemattoman romaanihahmojen universaalit arkkityypit kuitenkin parasta lähdeaineistoa. Sieltähän löytyy joka lähtöön. Ja hyvää johtamisen oppikirjaa ei ole pilattu koukeroisilla käsitteillä. Diilituomariksi Lammio vähän riettaamalla kielitaidolla varustettuna ja Koskelalle kenkää ensimmäisellä kierroksella. Rokka pärjäisi muuten, mutta  ei osaa ampua ja pistellä omiaan. Omenatarhojen ja muiden luovien firmojen johtoon Lahtinen ryyditettynä diilituomarin vuorovaikutustaidoilla. 

Siinäpä meillä 2010-luvun johtamisopit. 

Ei kommentteja »

Raastavan rehellinen vanki

Eilen näin jotain hyvin koskettavaa: Hämeenlinnan naisvankien neljä kertomusta. Raastavalla avoimuudella vangit kävivät elämäänsä ja muurien merkitystä rajojen asettajana. Kohtaloita olisi helppoa taivastella, mutta päällimmäisenä minua kosketti kertomusten alastomuus ja rehellisyys.

Alallani puhutaan paljon itsetiedostamisesta ja kyvystä reflektoida omaa toimintaansa. Ohjelman perusteella viimeisimmän kertomuksen läpikäynyt kärsivä äiti on saavuttanut tason, johon verrattuna itsestään lumoutunut johdon konsultti tai Lenita Airisto on kuin lastentarhan huomiota kerjäävä räkänenä. 

Se mitä tämän perusteella mietin, onkin kärsimyksen merkitys ihmisen kasvussa. En missään tapauksessa halua kenellekään huumekierrettä, lasten huostaanottoja enkä sumuisia väkivallan tekoja. Mutta millaiseen itsearviointikykyyn nämä syvien ja sumeiden vesien tarpomiset ovatkaan vieneet? 

Viimeisen kertomuksen läpikäynyt tapaus ei siirtynyt hymähdyksellä pois mielestäni. Poikansa menettänyt äiti kertoi elämänhalunsa ja siihen latautuvien merkitysten paluusta lohduttoman tapauksen jälkeen. Koskettavampaa kertomusta en ole kokenut. Realiteetteja kieltävästä ja koherenttia minää rakentavasta narratiivisesta valheesta ei ollut tietoakaan. Edessämme oli ihminen suurempana ja kauniimpana koskaan. 

Miksi juuri syyllisyyden ja nöyryytyksen keskeltä kumpuaa näkemäni teeskentelemätön ja puhdas ihminen? 

1 kommentti »

Nuorten palvelut tiensä päässä

Eilen vietettiin lasten ja nuorten päivää. Olin sen vietossa minäkin ja mietimme lasten ja nuorten palveluja. Nuoria ahdistaa ja kuristaa maailmanmeno: aikuiset eivät anna puruvastusta, vedenpaisumus on ovella ja kauppakeskukset asentavat teinikarkottimia.

Koskettavaa oli draamapajanuorten esitys, jossa raakalaismainen maailma näyttäytyi koko koreudessaan. Koskettavaa oli myös nuoren miehen kuvaus asiakkaita kuuntelevasta ja ”millaisen Jessen sinä haluat” tädeistä. Kaveri kaipasi aikuismaista otetta, jossa oma mielipide ja arvot epäröimättä ilmaistaan. Ei mitään velttoa ja kosiskelevaa lässytystä!

Ihmettelimme Ruotsissa 10 vuotta sitten asuessamme tätä mielistelyä. Vanhemmat nousivat takajaloilleen, kun koulun keittäjä oli jättänyt antamatta ruokaa sitä heittelevälle yläasteen kullannupulle. Tämä koettiin perusoikeuksiin puuttumiseksi. Toinen erikoisuus oli murojen tarjoaminen lapsille, joille keittäjän perunamuusi ei kelvannut!

Toinen näkökulma liittyi palveluihin. Esimerkkinä olivat koulukuraattorit, joita ei tunneta, mutta joilla ei myöskään ole varaa tehdä itseään tunnetuksi. He ovat ylityöllistettyjä ja ylikuormittuneita. Erilaisia virran puolesta auttajia on yhä enenevässä määrin, mutta heitä ei välttämättä tunne edes koulun henkilökunta. Hyvinvointiyhteiskunta, jota kuuleman mukaan ajetaan alas on rakentanut palveluja periaatteella: havaittu ongelma -> laki -> virka. Tästä esimerkkinä kotikaupunkini, jossa linjajohtajien ja henkilöstön luottamus on horjunut. Ratkaisu: henkilöstöpäällikkö.

Joka kunnassa tulee olla taas jonkun asetuksen mukainen lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma. Tätä varten tarvitaan juuri noita virkamiehiä. Nuorisotutkimusverkoston tutkija Anu Gertschel ilmaisi tämän osuvasti: ”me aikuiset olemme hyviä suunnittelmaan.” Suunnitelma löytyy kunnasta ja normi täyttyy. Voimat ovatkin jo sitten toteutukseen vähissä.

Eiköhän tässä ole tarpeeksi. Julkisten palvelujen kehittämisessä tulevat rajat vastaan. Meidän vanhempien ja nuorten itsensä varassa tämä kuvio nyt kertakaikkiaan on. Seminaarin yksi ideoista oli hankkia jokaiselle nuorelle oma tutor. Sehän ei voi löytyä muualta läheltä ja ei-virkatyötä tekevien harmaista massoista.

Mutta eihän kenelläkään ole aikaa tukea ja auttaa ketään muuta kuin itseään! Työssä käyville jäävät omat lapsetkin vieraiksi – väitetään. Työttömät ja lomautetut taas täyttävät lomakkeita ja masentuvat. Toisen näkökulman tähän tarjosi Demoksen Aleksi Neuvonen: televisiota katsotaan kolmen Wikipedian tuotannon edestä Suomessa. Kärjistäen: sen sijaan että vähän olisimme läsnä jossain olemme poissa senkin ajan tuijottamassa tyhjyyttä.

Ei kommentteja »

Lentäjät nöyrinä

Riittävästi on taivasteltu lentäjien ahneutta. Minua kiinnostaa aiheeseen liittyvä uutisointi ja puhe. Kristian Rintala esiintyi voipuneena vastuunkantajana neuvottelujen jälkeen. Katsojan tuomio: Häviäjä! Komulainen esiintyi puolestaan korskeana, mutta laupiaana. Valtakunnansovittelija on juuri sopivan murheellisen ja huolestuneen näköinen tehtäväänsä. Hänen huojentuneisuutensa muistuttaa paavin riemua – kulmakarva värähtää.
Retoriikka ennen eilistä sopimusehdotusta ja sopimusta oli jo melko reipasta ja siitä piti huolen Hienonen kaihtelemattomalla tyylillään. Minun täytyy tunnustaa pitäväni tuosta pettymyksen täytteisestä syyllistämisestä. Mediassa oli keskustelua jälkikäteen siitä oliko soveliasta käyttää väistyvää toimaria likaisen työn tekijänä. Minusta se oli aivan luonnollinen ja odotettu kaava tällaisessa tilanteessa. Paha väistyy ja hyvä tulee sitten taas tilalle.

Selviävätkö lentäjät ja heidän firmansa? Luulenpa että olemme nähneet vasta alkunäytöksen. Osa 2 seuraa. Minua ei innosta sen voittajien ja häviäjien ennustaminen. Kyseessä on ylväs yhtiö, mutta jos on mennäkseen niin siitä vaan. Kovin emme kai kukaan yllättyisi, että tässä lentäjät petasivat asemiaan fuusioneuvotteluihin.

Ei kommentteja »

Tyyni haluamattomuus

Luin kolme vuotta sitten vaikuttavan kirjan. Tämä Zen ja Moottoripyörän Kunnossapito vaikutti minuun poikkeuksellisen vahvasti. Kirja oli lainassa ja jouduin kirjoittamaan alla olevan lainauksen Pirsigiltä. Siinä ei ole tämän päivän slow -asioista innostuneelle mitään uutta. Silti ohessa ajateltavaa modernille ja kaikkea mahdollista tavoittelevalle ihmiselle:

”Sisäinen mielenrauha ilmenee kolmella ymmärryksen tasolla. Ruumiillinen hiljaisuus näyttää olevan helpoimmin saavutettavissa., vaikka sitäkin on monta tasoa, kuten hindulaismystikot ovat osoittaneet elämällä monta päivää elävältä haudattuna. Henkinen hiljaisuus, jossa ihmisellä ei ole lainkaan harhailevia ajatuksia näyttää vaikeimmalta, mutta se on saavutettavissa. Mutta arvojen hiljaisuus, jossa ihmisellä ei ole lainkaan harhailevia haluja vaan hän suorittaa vain toimensa ilman halua, näyttää olevan vaikein.

Olen joskus ajatellut että tämä sisäinen mielenrauha, hiljaisuus on samantapaista, ellei samanlaista kuin se tyyneys jonka joskus saavuttaa kalassa käydessään ja joka pitkälti selittää tämän urheilumuodon suosion. Kun istuu vain siima vedessä liikkumatta, ajattelematta oikeastaan mitään, piittaamatta oikeastaan mistään, se tuntuu karkottavan sisäiset jännitykset ja turhaumat, joiden vuoksi et ole aiemmin saanut pulmiasi ratkaistuksi ja toimiisi ja ajatuksiisi on tullut rumuutta ja kömpelyyttä.

Tietenkään ei tarvitse käydä kalassa, jotta osaisi korjata moottoripyöränsä. Kupillinen kahvia, kävely korttelin ympäri, joskus vain se että lykkää työtä ja on viisi minuuttia hiljaa, riittää. Kun niin tekee, voi miltei tuntea kasvavansa kohti sitä sisäistä mielenrauhaa, joka paljastaa kaiken.”

Pirsig R.M. 1974 Zen ja moottoripyörän kunnossapito

Ei kommentteja »

Yrittäjää naurattaa

Yrittäjähistoriani juontaa 15 vuoden takaiseen vapauden kaipuuseen. Tämä johti ensin friikuksi (edellinen suuri lama) ja myöhemmin pariskuntayrittäjyyteen. Mielenkiintoni on työelämän kysymyksissä yrittäjyyttä laajempana kokonaisuutena. Työelämä, organisaatio ja ihmisen suuntautuminen on minulle ratkaisematon mysteeri. Miksi ihminen suostuu tekemään töitä menetettyään mielenkiinnon, motivaation ja mielekkyyden työtään kohtaan? Miten vapaus määrittyy tässä kentässä? Miksi ymmärrän itseni etuoikeutetuksi yrittäjänä ja ihmisenä?

Koen itseni enemmän pariskunta- kuin perheyrittäjäksi ja puolison kanssa yrittäminen ilman tavanomaisesi yrittäjyyteen liittyvää riskinottoa on minun lajini. Olen ollut lähellä lipsahtaa kasvuhakuiseksi yrittäjäksi kumppanisuhteidemme kautta. Riehakkaammat suunnitelmat ovat kuitenkin jääneet perhekeskustelun jälkeen. Olemme pieneksi jäänyt perheyritys ja sellaiselta näyttää myös tulevaisuutemme ja oma tulevaisuuteni yrittäjänä. Perheyrittäjyyteen tuo etäisyyttä kuitenkin varautunut suhtautumisemme sukupolven vaihdokseen. Emme aio puolisoni kanssa jättää henkilöintensiivistä yritystoimintaa lapsillemme, vaikka se ehkä luonnistuisikin tai joku lapsista olisi halukas jatkamaan. Olemme pariskuntayrittäjiä ja pysymme sellaisina. Tehkööt lapset elämällään mitä haluavat.

Kasvu- vai elämäntapayrittäjä? Kunnon yrittäjä nähdään schumpeterilaisena luovaa tuhoa tuottavana innovaattorina ja kasvua tavoittelevana ihannekansalaisena! Toiset korostavat putiikinpitäjiä ja PajaMikkoja vastuullisena perheyrittäjänä, pienituloisena pakkoyrittäjänä ja elämäntapaansa vaalivana autonomian ja vapauden tavoittelijana . Minulle tämä viimeinen vaihtoehto on kaiken perusta. Yrittäjyys ei merkitse minulle kasvua, työn tarjoamista muille eikä vastuullisuutta, pikemminkin päin vastoin: kartan vastuuta, en halua ottaa riskejä ja en missään tapauksessa halua palkata työntekijöitä haitoikseni. Minulle vapaus ja riippumattomuus ovat kaikki mitä yrittäjyydeltä tavoittelen.

Lieneekö taustalla lapsuuden trauma ja tukahdetut vihan tunteeni isääni ja auktoriteetteja kohtaan ? Sieltäkö kumpuaa vapauden kaipuuni ja yrittäjyyteni tenho? Toivoisin taustalta löytyvän kuitenkin jotain ylevämpää. Tässä tutkimusmatkassa itseeni olen päätynyt ajatteluun, jossa vapaus määritellään objektiivista ja tyypillisesti yrittäjyyteen liitettävää vapauskäsitettä kokonaisvaltaisemmin, ihmisen maailmassa olona ja havahtumisena vapauden tuomaan peruuttamattomaan vastuuseen omista valinnoistaan. Olen lukenut Sartrea kuten valistunut silmäilijä huomaa.

Olen kyllä oppinut läksyni. Liiketoiminnan eteenpäin vienti ja kasvu ovat tärkeitä, kuten yrittäjyystutkijat toteavat. Toimialan rakenne ja kilpailu panee vauhtia mukavuudenhaluiseen ja laiskaan mieleen. Innovaatioita pitää synnyttää, muuten muut menevät ohi. Paikalleen pysähtyminen voi olla lopun alku. Silti päivittäin ihmettelemme vaimoni kanssa yrittäjyyden helppoutta. Wahlroosia kuulemma nauratti koko matkan pankkiin myytyään Sammon tanskalaisille. Meitä taas naurattaa yrittäjän vapaus ilman kasvun tuomaa painetta. Työelämän melskeitä saamme seurata sivusta ilman kapitalistin pääoman tuotto-odotusten ja julkisen työnantajan henkilötyövuosiraamin tuottamaa tuskaa.

Johtopäätöksiä? Ole hyvällä omalla tunnolla kasvuhaluton, omalla kassalla elävä elämäntapayrittäjä. Älä mieti mitä voit lapsillesi jättää, perinnöt vain aiheuttavat turhia riitoja. Älä työllistä muita kuin itsesi. Se on riittävä haaste yhdelle tai kahdelle ihmiselle. Naura jos naurattaa. Syyllisiä on löydetty jo muutenkin tarpeeksi.

Ei kommentteja »

Korkealta kylmää ja kovaa

Täydellisen ja haavoittumattoman ihmisen kohtaaminen saa minut varuilleni. Tällaisista puistattavista sankareista näin varhain tänä aamuna unta. En aiemmin osannut tulkita merkkejä oikein, mutta olen pikkuhiljaa oppinut tunnistamaan paitsi oman epämukavuuteni myös piirteitä: kova toista osapuolta luokittava katse, vaativa ja pakottava puhetapa, manipuloiva suhde läsnä oleviin ja heikosti kätketty heikkouden halveksunta.

Unessasi meni lankaan ja taivuin toimimaan haavoittumattoman tahdon mukaan. Taustalla on terveen ja heikon ihmisen pelko joutua hylätyksi. Menin lankaan ja jouduin ahdinkoon, kuten monet ovat ihan valveilla kokeneet.

Mietin mistä tämä uneni sai kimmokkeensa. Yhtäkkiä välähti mieleeni kuva diilistä ja tuomareista. Siellähän nämä bisnesenkelit tuijottavat korkealta kovalla, arvioivalla katseellaan ja ovat tuleva tuomitsemaan ainakin eläviä pyrkyreitä. Näitä ohjelmia on parjattu riittävästi. Siihen ei kannata mennä.

Enemmänkin voisi miettiä näiden mallien heijastusta työhön ja menestykseen. Tässähän menestyksen malleina ovat tuomarit, eivät niinkään kilpailijat. Tuomarit ovat jo menestyneitä, suuria nimiä, joilta voidaan odottaa täydellisiä arviointeja ei vain suorituksista vaan myös ihmisen mahdollisuuksista. Menestyjän malliksi piirtyy pilkallisen purevan tuomion antava menestynyt johtaja. Ymmärrän, että kaikki on vain teatteria ja todellisissa organisaatioissaan nämä johtajat toimivat inspiroiden, kannustaen ja kuunnellen. Vai toimivatko sittenkään?

Niin menestyjä? Millainen hän on? Urheilumanagerina menestynyt Jukka Härkönen kuvasi huippu-urheilijoita itsekkäiksi ja hankaliksi persooniksi. Olisiko näissä kylmää kyytiä antavissa malleissa taustalla samoja tekijöitä: ihmiset ovat oman menestyksen saavuttamisen välineitä. Kunnianhimo ei vain saa tekemään kaikkea mikä on omassa hallinnassa tavoitteiden saavuttamiseksi. Sen lisäksi se panee muut toimimaan menestyksen vipuna ja kun vehjettä ei enää tarvita se siirretään sivuun tai unohdetaan. Olisiko johtopäätös seuraava: Huippu-urheilijaa ja menestyvää diilituomaria kalseampaa kaveria on vaikea löytää? Tai ehkä vielä tarkemmin: läheisessä suhteessa menestyjään joutuu kanssakulkija kovaan ja välineelliseen pyöritykseen. Irtaantuminen menestyjän läheisyydestä voi olla toisen osapuolen minuuden kannalta kova puristus.

Varoitan meitä kaikkia uneni perusteella: kun aistit kylmän ja arvioivan katseen ja kuulet täydellisen luontokappaleen sinua ohjaavaa puhetta, ota jalat allesi. Karkuruus on paljon kunniallisempaa kuin lakeijoida korkealta manipuloivaa menestyksen mallia.

Minä lähdin karkuun lahkeet lepattaen.

Ei kommentteja »

Masennus ja mestaus

Masennusta on taas tutkittu. Havainnot erittelivät masennukseen taipuvaisia ammattiryhmiä, joista silmään pistivät paperityöntekijät ja esimiehet. Niin miksi esimiehet?

Minäpä vastaan: heihin ladataan kohtuuttomia odotuksia. Olin tällaisessa tilanteessa läsnä ja kutsun sitä mestaukseksi. Esimies on työhön osallistuva, tunnollinen ja uhrautuva. Hän sai palautetta työtyytyväisyyskyselyssä ja käyrät olivat pudonneet. Hätä oli suuri ennen työntekijäkunnan kokoontumista lukujen tarkasteluun. Oli masentavaa aloittaa palaveri.

Tässä tapauksessa rohkeus auttoi. Esimies oli avoin, kysyi miten voisi parantaa otettaan ja sai siihen rakentavia ehdotuksia. Hyvin monessa tapauksessa esimiehet on pantu paljon ja liian paljon vartijaksi. Hommaan on ajautunut se tunnollisin ja kunnollisin. Heikon perehdytyksen jälkeen lunta alkaa tulla tupaan.

Mestaus päättyi tässä tilanteessa hyvin ja kääntyi testaukseksi. En ihmettele mestauksien jälkeisiä masennuksia. Armoa, armoa myös esimiehille. Armoa myös kunnanjohtajille, jotka yrittäessään johtaa saavat roiskeet silmilleen ja tekstiviesti kintuilleen. Paperinaisten ja -miesten masennus onkin maailmanjärjestyksen huomioiden ymmärrettävämpi juttu. Kohta masentuvat lentäjät.

Ei kommentteja »

Jospa työ maistuisi välillä

Olen laiskotellut. Monet työt ovat lykkääntyneet auringon ja ulkoilun takia. Minulla ei ole pomoa, joka patistelisi töihin. Tämä laiskuus-pohdintani johdatteli minut näihin meidän pitkiin lomiimme. Hesarin Kiina ex-kirjeenvaihtaja ihmetteli kotimaahan tultuaan meidän tapaamme valitella kiireitä. Minullakin on ollut kiireitä ennen lomaa ja loman jälkeen. Ennen lomaa oli kiire sysätä töitä liikkeelle, että ehtisi 6 viikoksi lomalle. Monet virkamiehet laittavat kilpailutukset liikkeelle myös ennen lomiaan. Kyllä siinä kiirettä pitää. Uusi kiire tulee lomilta tulolöysäilyn jälkeen. Kulttuurishokista kirjoittava toimittaja oudoksui kiinalaiseen työtahtiin verrattua kiireen valitusta. Kiinalaiset kun eivät kiireestään ehdi puhista.

Työ on taantumassa alkanut lomalaisille maistua. Palvelualan asiakkaamme rekrytoijat tuskailivat vielä viime syksynä ja talvena hankaluuksia saada kiireisiä ihmisiä töihin. Nyt työttömyysasteen noustua on alkanut ihan perushommat taas maittamaan muiden kiireiden lomassa. No tämä on melko kyynistä tekstiä, mutta muutos on käsin kosketeltava.

Lueskelen naapurin lahjakirjaksi saamaansa Mika Waltarin elämänkertaa ja hämmästelen hänen tuottoisuuttaan. Toimitti samaan aikaan lehteä, kirjoitti näytelmiä, kirja-arvosteluja ja romaaneja. Waltaria syyttivät hitaammat liian kovasta vauhdista, mutta Sinuhen naputtelu kesälomalla vaiensi kateellisten kuoron. Opettajathan kehittävät itseään kesälomalla. Lomalla voisi vaikka kehittyä kirjallisuudessa – kirjoittamalla. No minä en saanut edes yhtä blogia aikaiseksi. Laiska se kiirettään valittelee. Jospa työ alkaisi taas maistua.

Ei kommentteja »

Häpeän häviö

Suomalainen kulttuuri on ollut häpeäntäyteinen. Valitettavasti se on kääntymässä häpeämättömyyden hallitsemaksi mellastukseksi: kuseskelusta julkisella paikalla on tullut osa välttämätöntä identiteetinrakennusta nuorille miehille, kaikenlainen minää pönkittävä keskustelu julkisilla palstoilla on jo välttämätön tekijä luomaan osaajan leimaa ja taiteilija ilman tv-pönötystä ei ole mitään. Puolustan häpeää: Häpeä on tunteena välttämätön sosiaalisen käyttäytymisen koodiston ohjaajana: ilman häpeän tuntemusta ihmisestä tulee ympäristölleen sietämätön.

Eikö häpeä ole ollut ylikorostunut luterilaisessa ja alistuvassa kulttuurissamme? Kyllä vain, mutta taitaa olla ne ajat takanapäin ja heiluri on mielestäni mennyt reippaasti toiseen suuntaan. Taustalla lymyävä heikko itsearvostus saa piilossa olevan öykkärin esiin tehokkaimmin esiin kännissä, mutta myös huomiotaloudeksi kutsuttu manipulatiivinen minuuden esineellistyminen on tehnyt meille omat tepposensa. Tositeevee, sosiaalinen media ja politiikan tantereet tekevät ihmisistä häpeämättömiä minuuden muokkaajia. Tässä työssä keskeisen kulmakiven paikkaa pitää häikäilemätön häpeämättömyys.

Minä teeskentelen kriittistä ulkopuolista tarkkailijaa risteilemällä päättämättömästi häpeämättömän itsensä rakentamisen ja häpeän kouraisun välimaastossa. Huomaan julkisen tekstini kiihottavan vaikutuksen ja hetken hurahduksen antaman täyttymyksen tunteen. Huuman väistyessä seuraa häpeä: mitä minä olen mennyt tekemään. Kouraiseva häpeä on kuitenkin mielestäni terveempi tila kuin minuutta pönkittävä voittamattomuuden tunne.

Eräs arvostettu, mutta suhteellisen tuntematon filosofi (kotimainen) kertoi ongelmistaan saada kirjaansa markkinoille. Kustantaja oli kehottanut esiintymään naistenlehdissä ja eromaan tai tekemään jotain räväkkää. Ei sopinut tälle hepulle. Minä ei ollut tällä kertaa kaupan. Kirja on hyvä, mutta kirjoittaja tuntematon. Toinen esimerkki on venäläisestä matemaatikosta, joka ei suostunut julkaisemaan maailmalle leviävissä journaaleissa löydöksiään vaan halusi tehdä mullistavaa työtään rauhassa. Oliko kyse häpeän välttämistä vai piilottelusta jäi minulle vähän avoimeksi. Martin Heidegger kehitteli muistaakseni 16 vuotta yksinäisyydessä teostaan Sein und Zeit ja malttoi lopulta sen jättää arvioitavaksi päästyään pahimmasta munauksen tunteestaan. Teoshan on aika mukavasti kestänyt ajan patinaa.

On tuossa minusta jotain, joka voisi panna ajattelemaan jokaisen keksimänsä suuren kertakäyttölöydöksen julkaisijaa.

Häpeä on terve tunne. Haluan häpeän voittavan julkisuuden kipeän pienen minän pullistelun. Eläköön häpeä!

1 kommentti »